Aaro Antti Hellaakoski (Oulu 22.6.1893 - Helsinki 23.11.1952)
Aaro Antti Hellaakoski, runoilija, fil. toht. (geologi), 1950-luvun vaihteen huomattavin suomalaislyyrikko, modernismin tienavaaja. Hellaakoski toimi oppikoulun yliopettajana 1935-52 ja Helsingin yliopiston dosenttina 1930-45. Varhaiskokoelmissaan hän poikkesi aikansa nuoresta runoudesta lähinnä uhmakkuudessaan. Eettisen rigorismin runoudesta (Kailas ym.) hänet erottavat taisteluhalun lisäksi mm. rakkausrunous ja raikas luonnonlyriikka. Maalausharrastuksen kautta Hellaakoski oli tutustunut ekspressionismiin, kubistien ajatuksiin ja futuristiseen runouteen. Kokoelmassa Jääpeili (1928) hän kokeili »ultralaisen» kaupunkikuvaston lisäksi metriikan murtamista ja typografisia mahdollisuuksia. Tämän jälkeen hän keskittyi maantieteellis-geologisiin tutkimuksiin, kunnes sota-aika ja valittujen runojen suopea vastaanotto käynnistivät uuden luomisvaiheen, josta tuli hedelmällisin kausi. Tilinteko, luonnontunne ja rakkaus olivat edelleen keskeisiä, mutta minätunteen vastapainoksi mukaan tuli yleisinhimillisyys. Kireät sävyt vähenivät, ja vaihtelevien rytmien taitaja oli parhaimmillaan 1950-luvulla (Sarjoja, 1952). Muita runokokoelmia Nimettömiä lauluja (1918), Me kaksi (1920), Elegiasta oodiin (1921), Maininki ja vaahtopää (1924), Jääpeili (1928), Valitut runot (1940), Vartiossa (1943) Uusi runo (1943), Huojuvat keulat (1946), Hiljaisuus (1949), Sarjoja (1952) ja Huomenna seestyvää (1953); Valitut runot (1940), Runot (1961).
Romaani Suljettujen ovien takana (1923), novellikokoelma Iloinen yllätys (1927), esseekokoelmia Kuuntelua (1950) ja Runon historiaa (1964), aforismikokoelma Lumipalloja (1955), tutkielmia TK.
Sallinen (1921), Puulaan järviryhmän kehityshistoria (1928). Aleksis Kiven palkinto 1946.