Korppi
(The Raven - 1845 by Edgar Allan Poe)
Translation by Niilo Idman
Kerran, kun ma raukeasti tutkin keskiyöhön asti
kirjaa, jossa polvet menneet seuloo salatietojaan,
kuului koputusta jostain -- havahtuin ja päätä nostain
mietin, liekö kammioistain ääni moinen tullutkaan.
Ulkona kai seisoo joku oveani kolkuttain,
myöhä vieras on se vain.
Unhottaa en voi ma tuota -- lieden kylmenevän luota
joka hiille sammuessaan varjonsa loi lattiaan.
Varroin päivän pilkahdusta -- kirjoista hain lohdutusta --,
mutta kauas murhe musta mieleni vei harhaamaan.
Ah, Lenore, suloimmyt mailla enkelten nyt on;
täällä tyhjyys pohjaton.
Kahistessa uutimien -- talven viiman tuutimien -jouduin valtaan hurjan kammon, kuin en ennen milloinkaan.
Vihdoin sentään pois sen hääsin -- tunteitteni herraks pääsin,
kun ma kauan hoin ja sääsin: kohta siitä selvän saan -ulkona kai seisoo joku oveani kolkuttain,
myöhä vieras on se vain.
Kirvoituksen hetki löi nyt -- enempää en epäröinyt --:
"Anteeks suokaa", lausuin, "mutta vasta juuri havahduin.
Otin pienen torkahduksen -- totta kyllä takaa uksen
heikon kuulin koputuksen, vaan sen miltei harhaks luin."
Oven vinhaan auki työnsin -- edessäni säpsähtäin
pelkän pimeyden näin.
Pitkään siihen tuijottelin -- uudet tuskan vaiheet elin,
mukaansa kun taas mun tempas pyörteet unten hurjimpain.
Mutta mykkänä kuin mana tyhjyys muuttumattomana
pysyi, kunnes yksi sana ilmoille nous korahtain -kunnes alta ahdistuksen äännetyksi sain ''Lenore''.
Kaiku vastas vain ''Lenore''.
Viimein oven lukkoon käänsin, mielin raskain tieni käänsin
takaisin -- ja koputusta kuulin hiukan kovempaa.
Tällä kertaa ikkunalta lie se tullut -- mutta malta,
avata tuo mull'' on valta, salat kaikki paljastaa.
Hetkeks tyynny, sydämeni, koputuksen uuden kai
tuuli yksin aikaan sai.
Luukku aueta kun ehti, sisään tulla hyppelehti
korppi, joka mukanansa muinaisuuden tunnun toi.
Luokseni sen mistä sainkaan, tässä kursailtu ei lainkaan -ryhti herrain suurimpainkaan ylväämpi ei olla voi.
Päähän marmorisen Pallaan patsaan pyrähti se istumaan,
kuin ei muuta aikoiskaan.
Ilme tuima linnun vakaan lauhtunut ei hituistakaan,
kun se kesken murheenikin hymyn loihti huulillein,
"Töyhtö vaikk'' on ...
|
|
|
|
|
|
|
|
|
Go to begin of the document
Go to previous page
Go to next page
Go to the end of document
